Mikko Haapalainen

Kiinnostukseni musiikkia kohtaan lähti jo varhain Joensuun Rantakylässä. Joululahjaksi saatu akustinen kitara oli kovassa käytössä yhden illan, ja opettelun alla oli kaimani Mikko Alatalon “ Mä maalaispoika oon” -biisi. Kun soitto ei taipunutkaan yhden illan opettelulla valmiiksi kappaleeksi, kitara iskeytyi sängynpäätyyn mennen tuhannen pirstaleiksi. Uutta kitaraa ei enää tullut seuraavana jouluna..

Vuodet vierivät ja asuinkaupungit vaihtuivat ja matkojen varrelta mukaan tarttui aina vinyylilevyjä! Levykokoelma kasvoi eri maiden musiikilla genrerajat ylittäen. Helsinkiin kotiuduttuani löysin itseni vuonna 2015 ammattikorkeakoulun penkiltä opiskelemassa geronomiksi, vanhustyön ammattilaiseksi. Työharjoittelujen aikana tuli moinen tunne, että ikääntyneet ikään kuin niputettiin samaan nippuun keskenään ja oletuksena oli, että kaikki tykkäävät samanlaisesta ikivihreästä musiikista. Joten eräänä päivänä oli aika ottaa työharjoitteluun levysoittimet, laukullisen jatsi-, rokki-, twisti-, groovelevyjä ja päätös tarjota hoivalaitoksen asukkaille levyhyllyn aarteita.  Levyjä soittaessani huomioni kiinnittyi musiikin valtavaan voimaan kohtaamisissa ikääntyneiden ja muistisairaiden ihmisten kanssa. Peput pyörivät tanssilattialla ja ilmeet olivat kuin Naantalin auringolla Miamissa. Syntyi idea Mummodiskosta!

“Yksinkertaiseen kysymykseen voi olla joskus vaikea vastata yksinkertaisesti ja olenkin joutunut vastaamaan kysymykseen: Oletko nähnyt Hämähäkkimies -elokuvaa?”  kysymyksellä: “ Ai japanilaista, turkkilaista vai italialaista -versiota?” Siitä Mummodiskossakin on kysymys, ei yleistetä ja oleteta, vaan keksitään vaihtoehtoisia toimintamalleja ja otetaan yksilöt huomioon!